Hevosihmisinä menimme ystäväni kanssa Horse Fair-messuille. Ystävälläni on oma hevonen, itse harrastin ratsastusta 6 vuotta, nykyään enimmäkseen hoidan ystäväni hepoa. Ratsastus on jäänyt pois painoni (en todellakaan rasita hevosta kömpimällä sen selkään) sekä rahan takia. Ratsastus on kallista : / Toivon kuitenkin että kun saan pudotettua painoani, voisin taas aloittaa ratsastuksen. En mikään este- ja vauhtihirmu ole vaan enemmänkin maastolöntystäjä ja tätiratsastaja. Hevoset on mulle harrastus joka auttaa rentoutumaan. Kouluratsastuksesta pidän myös. Ehkä myös hieman tuohon vauhdin kammoon on jäänyt muutamat putoamiset. Jos putoan, kudokseni tyypin ja hypermobiilin takia joko jokin paikka murtuu, nyrjähtää, menee sijoiltaan tai noita kaikkia samaan aikaan :D Esteillä varsinkin oma epävarmuus vaikuttaa hevoseen, kun en ole osannut olla ajattelematta "mikähän paikka tällä kertaa menee, nyt on huono lähestyminen, kulma". Tuloksena on juurikin se, että hepo kieltäytyy, loikkaa sivuun ja mätkähdän maahan. Krunts.

Kuitenkin, oli ihanaa päästä ensimmäistä kertaa Horse Fair-messuille. Ohjelma oli hyvä, areenalla oli ratsastuspoliisien näytös ja kertomusta työstä, maasta käsin- infoa siitä miten kahdella liinalla saadaan ohjattua hevosta loistavasti maasta käsin, vaunuajelua jne. Hevostarvikkeita oli runsaasti myynnissä, koiran ja kissan tarvikkeita (itsehän säästän omaan koiraan rahaa mitä epätoivoisimmin), koruja, lammastuotteita... Todella iso tapahtuma. Myös ratsastussimulaattori siellä oli.

Aamupala jäi myöhäiseksi ja heikoksi ravintoarvoltaa, nukuin pommiin ja noudimme aamupalani huoltoasemalta. 150 gramman kanakolmioleipiä klo 12.00. Ystäväni mussutti vieressäni suklaata ja kumma kyllä, ei tehnyt mieli. Ystäväni on joskus itsekin ollut ylipainoinen, päälle sata kiloa painava. Nykyään hoikka, työskennellen ratsastuksenohjaajaksi. Hän sairastaa refluxia, joten ei saa kiinteää ruokaa syötyä, joka ei sula samantien. Epäsäännöllisten ja pitkien työpäivien takia myös syöminen on sen mukaista. Myös työmatka on yli tunnin. Sitä miettiessä, olen iloinen että voin syödä. Lihavuusleikkausta jokin aika sitten harkitessa kaverini tila ja tunne siitä että leikkaus on vain helppo keino alittaa aita, en sitä halunnutkaan. En jaksaisi syödä säännöllisesti desin verran ruokaa. Ja mulla on aina jano, inhosin päiväkodissa sitä miten ruoan aikana ei saanut juoda maitoa. Ystävääni katsellessa, miten suklaapatukka toisensa perään, vanukas ja jugurtti ja suklaalevy katoavat ja miten usein ravintolassa ollessani hänen kanssaan, on tuntunut pahalta se, miten hän tuijottaa ihanaa kantonin kana-ruokaani, nuuskii sitä ja sanoo että tuoksuu niin ihanalle. Miten ravintolassa hän voi ottaa vain keiton ja joutuu erikseen sanomaan että siitnä ei saa olla pienintäkään kiinteää palaa. Miten kahvilassa pitää kysyä aina limejuustokakusta että sisältääkö limetinkuorta. Siltikin refluxin oireita voi tulla, jos kakku on liian kiinteää. Vaikka reflux ja laihdutusleikkaus eivät misään nimessä ole sama asia, seuraukset eivät ole mukavia. Ystävälläni on jatkuvia puutostiloja varsinkin proteiinin kanssa, kynnet ja iho eivät ole kivoja, joutuu jatkuvasti hakemaan pistoksia vitamiinien sun muiden puutostilojen takia. Leikkauksessa myös voi tulla puutostiloja ja mitä olen lukenut, niin se on jopa yleistä. En mä sellaista halua. Se on ymmärrettävää ja oikeinkin jos ihminen sitä haluaa ja oikeasti vaikka estää liikkumista paljon. Itse jaksan kävellä, hölkätäkin hieman ja nostella painoja, tehdä punnerruksia ja kyykkyjä. Jotkut eivät. Pakko tehdä asialle jotain ennenkuin mulle käy niin. : /

Messujen jälkeen lähdettiin hakemaan espoosta yhtä kaveria kyytiin.  Tämä on hieman tolvana ja kaiken lisäksi vielä darrassa eikä osannut neuvoa. Yli tunnin etsittiin sitä paikkaa ja kyseltiin ympäri helsinkiä miten helvetissä päästään sinne. Söin banaanin ajellessa. Ja sit hakemaan tyyppi numero 2. Ystäväni auto on pieni ja kaksiovinen. Autossa hän myös säilyttää kolmea paria kenkiä, kesärenkaita, neljää eri asukokoinaisuutta, noin 10 pahvitölkkiä trippejä, useita ED-pulloja, ratsastusvaatteita, saappaita, kenkiä ja kypärää sekä roskia. Taakse mahtuu yksi ihminen ja vyötä ei saa kiinni. Taakse ei edes näe. Ihana ja vastuullinen tyyppi <3

Joten jäin itse odottamaan helsinkiin, mäkkiin. Otin keskikokoisen light-limun ilman jäitä. Sitä sitten imeskelin puolitoista tuntia, kun yhteen suuntaan matkaa oli 20 min. Tyyppi 1 ei osannut neuvoa. Tyyppi 2 vietiin Las Vegas baariin ja mua tultiin hakemaan. Ja sitten porukal sinne. Sen jälkeen toiseen baariin. Sorruin ottamaan muutaman siiderin. Onneksi en juo usein ja muistan todellakin miksen. Alkoholi nousee helposti mun päähän, mutta laskee myös nopeammin kuin muilla. Jäljelle jää armoton päänsärky. Pari vuotta sitten sain migreeniä jo yhdestä siideristä. Nykyään saan migreenin ainoastaan punaviinistä ja valonheittimistä. En siis nimeksikään käy hirveästi jumputusdiscoissa. Suosin pubeja <3

Neljältä tyyppi 2 vietiin kotiinsa ja tyyppi 1 jäi venaamaan hesaan. Haettiin tyyppi 1 ja ajoimme puolisen tuntia ristiinrastiin kun ei osannut neuvoa taaskaan missä asuu. Ystäväni sai hengitysoireita, ilmeisesti banaaninkuorestani jolle on allerginen. Tyyppi 1 sanoi että menee taksilla kotiin ja yritti neuvoa lähintä ensiapua. Sekin löydettiin suunnilleen sattumalta. Miksei missään päin hesaa ole kylttejä kertomassa missä sairaala on, sellaista punaista plus-merkkiä?! Tampereellakin on. Ensiavussa istuttiin tunti. Ystävä sai lääkettä ja pistoksen. Matka jatkui. Pysähdyttiin huoltoasemalla klo 7. Söin kanapaninin. Väsytti aivan törkeästi, olimme valvoneet jo 21 tuntia. Ja kävelleet kolme ympäri helsinkiä joten ei ihme että väsytti. Ajoimme kamalaa vauhtia, 140 satasen alueella. Ystäväni on jo saanut viikon sisään kaksi sakkoa ylinopeudesta, joten kuumotti. Pyysin ajamaan hitaammin ja ajoikin hetken kunnes taas kiihdytti. Väsytti, en jaksanut kiinnittää edes huomiota.

Ystävä nukahti muutamaksi sekunniksi rattiin, tönäisin ja sanoi ettei nyt nuku. Auto meni keskiviivan toiselle puolelle, oikaisi. Ystävä sanoi että nukkuu muutaman minuutin ja pysäytti auton linja-autopysäkille. Ja matka jatkui tämän jälkeen. Onneksi meidän kaupunkiin ei ollut tästä enää matkaa kuin puoli tuntia, ja päästiin onnellisesti kotiin melkein kahdeksaksi.

Vähän harmitti kun ruoka-ajat menivät miten sattui, alkoholin kanssa lipsahdin ja nukuinkin tänään yli kolmeen. Kuitenkin pohkeissa oleva jännite, tunne että niillä on tehty jotain piristi. Jatkuva kävely ja portaiden nouseminen ei ollut paha. Tuntui, että on tehnytkin jotain.

Tänään oon tehnyt kyykyt, punnerrukset ja nilkkojen vahvistusliikkeet. Punnerukset tuntuivat todella paljon, samoin nillkojen vahvistus johtuen varmaankin eilisestä. Nilkat ei oo ennen väsyneet noin äkkiä ja pienestä. Kai se kertoo että ne on saaneet treeniä? Hope so.

Ruoaksi oon syönyt 200 grammaa kanariisiä ja 200 grammaa kasviksia, 100 grammaa rypäleitä ja 285 grammaa maissia. Tänään pitäisi syödä vielä 1 lämmin ruoka ja välipala tai kaksi. Ei oo nälkä.

Damn, unohdin taas sen penteleen rasvattoman maidon ruoasta. No, kai siihenkin saan rytmin taas kun lapsenakin join sitä niin paljon.

Taidan mennä juomaan sen nyt.