Kun aloitin tämän uuden elämäntaparemontin/diettin 6.3, painoni oli 152 kiloa. Sunnuntaina kun kävin vaa'alla äitini luona, paino näytti 143,5. En todellakaan iloitse liiaksi, sillä äitini vaaka on heitellyt kolmellakin kilolla. Pitäisi hankkia oma vaaka.

Pahoittelut päivitystauosta, olin kipeänä ja liikkuminenkin jäi vähälle. Luojan kiitos ruokavalio piti.

Yritin penkoa mittanauhaani, mutta en löytänyt. Laitan tähän mitat jotka otin 7.3:

Rinnanympärys: 140
Vyötärönympärys: 120
Lantionympärys: 150

Rintaliivini koko on 105 E tai F, riippuen liiveistä. Finnwearin liiveistä pääsääntöisesti menee tosi hyvin tuo E-kuppi. Lumingerielta myös. Sirosta otin Prima Donna-liivit, jotka olivat kokoa F, mutta ovat tosi tukevat, piukat ja laadukkaat. On niillä kyllä hintaakin ja asiakaspalvelusta ei oikein ole tietoakaan. Tai on,maksaville asiakkaille. Mutta jos menet vain katsomaan, myyjät kipittävät perässäsi vahtien jokaista liikettäsi. Liikkeessä myydään miesten boksereita ovensuun läheisyydessä, mutta jos mies eksyy syvemmälle liikkeeseen, tulee myyntitäti tiuskimaan että täällä on naisia pukukopeissa. Miksi edes myydä sitten noita neljänkympin alkkareita, jos on vaarana että mies tulee ehkä uteliaasti katsomaan jos liikkeessä myytäisiin muitakin miesten alusvaatteita tai katselemaan naiselleen jotakin? Tämä oli siis vain mun ja mieheni kokemus paikasta.

Mutta eksyin aiheesta. Onko fiilis toisenlainen? On, itseasiassa. Jotenkin virkeämpi, tyytyväisempi jo ennenkuin kävin vaa'alla. Nälkäkään ei ole enää vaivannut. Lisään tähän muutaman kuvan. Pahoittelen niiden kännykkäkameralaatua, mutta mulla tosiaan ei ole digikameraa. Pitäis joskus kait investoida siihenkin.

Tuossa on, uskotte tai ette, toisen tissini ihoa. Mun rinnat on tosiaan pitkälti ylimääräistä nahkaa, osittain painon heittelyn, ylipainon ja kudossairauden takia. Siksi pelkään laihtuessani, että olen vain sellainen elävä.. Oogie Boogie Man Painajaisesta ennen joulua :D

Tuohon noppien tilalle vain pitäisi lisätä suklaapalat niin jo sopis :D Hyi hitsi, pelkään tota vieläkin..

Käsivarsi. Ihanat allit. Ja kyllä, meidän vessasta puuttuu kahva. Pitäis soittaa isukille että tulee laittamaan, koska en osaa ja mieheni.. No, ei osaa.

Uh, tää ja mun reisikuva on varmaan ne pahimmat. Vihaan tota mahaa, tota selkäruttua, noita arpia. Käytän normaalisti reippaasti navan yläpuolelle ylettyviä alushousuja, jotka hieman litistävät ja antavat tukea mutta jätin ne pois tästä kuvasta. Se on kyl hyvä ottaa näitä kuvia. Kun katson itseäni peilistä, näen ekaks ne kasvot johon kiinnitän huomiota. Nyt näistä kun ne puuttuvat, näkee itsenä paljon realistisemmin. Siis mulla ei oo persettä. Oon muodoton möykky.

Reisi ja pohje. Yäk. Noi kuopat ja hiertymät näkee. Roikkuva, ihrainen reisi. Vihaan eniten sitä, miten en voi olla käyttämättä housuja. Reidet hankaavat toisiinsa. Ja housutkin menevät tosi nopeasti rikki, kun haarat hankaavat housuihin reiät.

 

Yritän vielä penkoa mittanauhaa, jos en löydä niin ostan. Tahdon antaa ja ottaa mitat kaulasta, alleista, reisistä ja pohkeista. Hitaasti porskutellaan, mutta eteenpäin mennään =)

Hevosihmisinä menimme ystäväni kanssa Horse Fair-messuille. Ystävälläni on oma hevonen, itse harrastin ratsastusta 6 vuotta, nykyään enimmäkseen hoidan ystäväni hepoa. Ratsastus on jäänyt pois painoni (en todellakaan rasita hevosta kömpimällä sen selkään) sekä rahan takia. Ratsastus on kallista : / Toivon kuitenkin että kun saan pudotettua painoani, voisin taas aloittaa ratsastuksen. En mikään este- ja vauhtihirmu ole vaan enemmänkin maastolöntystäjä ja tätiratsastaja. Hevoset on mulle harrastus joka auttaa rentoutumaan. Kouluratsastuksesta pidän myös. Ehkä myös hieman tuohon vauhdin kammoon on jäänyt muutamat putoamiset. Jos putoan, kudokseni tyypin ja hypermobiilin takia joko jokin paikka murtuu, nyrjähtää, menee sijoiltaan tai noita kaikkia samaan aikaan :D Esteillä varsinkin oma epävarmuus vaikuttaa hevoseen, kun en ole osannut olla ajattelematta "mikähän paikka tällä kertaa menee, nyt on huono lähestyminen, kulma". Tuloksena on juurikin se, että hepo kieltäytyy, loikkaa sivuun ja mätkähdän maahan. Krunts.

Kuitenkin, oli ihanaa päästä ensimmäistä kertaa Horse Fair-messuille. Ohjelma oli hyvä, areenalla oli ratsastuspoliisien näytös ja kertomusta työstä, maasta käsin- infoa siitä miten kahdella liinalla saadaan ohjattua hevosta loistavasti maasta käsin, vaunuajelua jne. Hevostarvikkeita oli runsaasti myynnissä, koiran ja kissan tarvikkeita (itsehän säästän omaan koiraan rahaa mitä epätoivoisimmin), koruja, lammastuotteita... Todella iso tapahtuma. Myös ratsastussimulaattori siellä oli.

Aamupala jäi myöhäiseksi ja heikoksi ravintoarvoltaa, nukuin pommiin ja noudimme aamupalani huoltoasemalta. 150 gramman kanakolmioleipiä klo 12.00. Ystäväni mussutti vieressäni suklaata ja kumma kyllä, ei tehnyt mieli. Ystäväni on joskus itsekin ollut ylipainoinen, päälle sata kiloa painava. Nykyään hoikka, työskennellen ratsastuksenohjaajaksi. Hän sairastaa refluxia, joten ei saa kiinteää ruokaa syötyä, joka ei sula samantien. Epäsäännöllisten ja pitkien työpäivien takia myös syöminen on sen mukaista. Myös työmatka on yli tunnin. Sitä miettiessä, olen iloinen että voin syödä. Lihavuusleikkausta jokin aika sitten harkitessa kaverini tila ja tunne siitä että leikkaus on vain helppo keino alittaa aita, en sitä halunnutkaan. En jaksaisi syödä säännöllisesti desin verran ruokaa. Ja mulla on aina jano, inhosin päiväkodissa sitä miten ruoan aikana ei saanut juoda maitoa. Ystävääni katsellessa, miten suklaapatukka toisensa perään, vanukas ja jugurtti ja suklaalevy katoavat ja miten usein ravintolassa ollessani hänen kanssaan, on tuntunut pahalta se, miten hän tuijottaa ihanaa kantonin kana-ruokaani, nuuskii sitä ja sanoo että tuoksuu niin ihanalle. Miten ravintolassa hän voi ottaa vain keiton ja joutuu erikseen sanomaan että siitnä ei saa olla pienintäkään kiinteää palaa. Miten kahvilassa pitää kysyä aina limejuustokakusta että sisältääkö limetinkuorta. Siltikin refluxin oireita voi tulla, jos kakku on liian kiinteää. Vaikka reflux ja laihdutusleikkaus eivät misään nimessä ole sama asia, seuraukset eivät ole mukavia. Ystävälläni on jatkuvia puutostiloja varsinkin proteiinin kanssa, kynnet ja iho eivät ole kivoja, joutuu jatkuvasti hakemaan pistoksia vitamiinien sun muiden puutostilojen takia. Leikkauksessa myös voi tulla puutostiloja ja mitä olen lukenut, niin se on jopa yleistä. En mä sellaista halua. Se on ymmärrettävää ja oikeinkin jos ihminen sitä haluaa ja oikeasti vaikka estää liikkumista paljon. Itse jaksan kävellä, hölkätäkin hieman ja nostella painoja, tehdä punnerruksia ja kyykkyjä. Jotkut eivät. Pakko tehdä asialle jotain ennenkuin mulle käy niin. : /

Messujen jälkeen lähdettiin hakemaan espoosta yhtä kaveria kyytiin.  Tämä on hieman tolvana ja kaiken lisäksi vielä darrassa eikä osannut neuvoa. Yli tunnin etsittiin sitä paikkaa ja kyseltiin ympäri helsinkiä miten helvetissä päästään sinne. Söin banaanin ajellessa. Ja sit hakemaan tyyppi numero 2. Ystäväni auto on pieni ja kaksiovinen. Autossa hän myös säilyttää kolmea paria kenkiä, kesärenkaita, neljää eri asukokoinaisuutta, noin 10 pahvitölkkiä trippejä, useita ED-pulloja, ratsastusvaatteita, saappaita, kenkiä ja kypärää sekä roskia. Taakse mahtuu yksi ihminen ja vyötä ei saa kiinni. Taakse ei edes näe. Ihana ja vastuullinen tyyppi <3

Joten jäin itse odottamaan helsinkiin, mäkkiin. Otin keskikokoisen light-limun ilman jäitä. Sitä sitten imeskelin puolitoista tuntia, kun yhteen suuntaan matkaa oli 20 min. Tyyppi 1 ei osannut neuvoa. Tyyppi 2 vietiin Las Vegas baariin ja mua tultiin hakemaan. Ja sitten porukal sinne. Sen jälkeen toiseen baariin. Sorruin ottamaan muutaman siiderin. Onneksi en juo usein ja muistan todellakin miksen. Alkoholi nousee helposti mun päähän, mutta laskee myös nopeammin kuin muilla. Jäljelle jää armoton päänsärky. Pari vuotta sitten sain migreeniä jo yhdestä siideristä. Nykyään saan migreenin ainoastaan punaviinistä ja valonheittimistä. En siis nimeksikään käy hirveästi jumputusdiscoissa. Suosin pubeja <3

Neljältä tyyppi 2 vietiin kotiinsa ja tyyppi 1 jäi venaamaan hesaan. Haettiin tyyppi 1 ja ajoimme puolisen tuntia ristiinrastiin kun ei osannut neuvoa taaskaan missä asuu. Ystäväni sai hengitysoireita, ilmeisesti banaaninkuorestani jolle on allerginen. Tyyppi 1 sanoi että menee taksilla kotiin ja yritti neuvoa lähintä ensiapua. Sekin löydettiin suunnilleen sattumalta. Miksei missään päin hesaa ole kylttejä kertomassa missä sairaala on, sellaista punaista plus-merkkiä?! Tampereellakin on. Ensiavussa istuttiin tunti. Ystävä sai lääkettä ja pistoksen. Matka jatkui. Pysähdyttiin huoltoasemalla klo 7. Söin kanapaninin. Väsytti aivan törkeästi, olimme valvoneet jo 21 tuntia. Ja kävelleet kolme ympäri helsinkiä joten ei ihme että väsytti. Ajoimme kamalaa vauhtia, 140 satasen alueella. Ystäväni on jo saanut viikon sisään kaksi sakkoa ylinopeudesta, joten kuumotti. Pyysin ajamaan hitaammin ja ajoikin hetken kunnes taas kiihdytti. Väsytti, en jaksanut kiinnittää edes huomiota.

Ystävä nukahti muutamaksi sekunniksi rattiin, tönäisin ja sanoi ettei nyt nuku. Auto meni keskiviivan toiselle puolelle, oikaisi. Ystävä sanoi että nukkuu muutaman minuutin ja pysäytti auton linja-autopysäkille. Ja matka jatkui tämän jälkeen. Onneksi meidän kaupunkiin ei ollut tästä enää matkaa kuin puoli tuntia, ja päästiin onnellisesti kotiin melkein kahdeksaksi.

Vähän harmitti kun ruoka-ajat menivät miten sattui, alkoholin kanssa lipsahdin ja nukuinkin tänään yli kolmeen. Kuitenkin pohkeissa oleva jännite, tunne että niillä on tehty jotain piristi. Jatkuva kävely ja portaiden nouseminen ei ollut paha. Tuntui, että on tehnytkin jotain.

Tänään oon tehnyt kyykyt, punnerrukset ja nilkkojen vahvistusliikkeet. Punnerukset tuntuivat todella paljon, samoin nillkojen vahvistus johtuen varmaankin eilisestä. Nilkat ei oo ennen väsyneet noin äkkiä ja pienestä. Kai se kertoo että ne on saaneet treeniä? Hope so.

Ruoaksi oon syönyt 200 grammaa kanariisiä ja 200 grammaa kasviksia, 100 grammaa rypäleitä ja 285 grammaa maissia. Tänään pitäisi syödä vielä 1 lämmin ruoka ja välipala tai kaksi. Ei oo nälkä.

Damn, unohdin taas sen penteleen rasvattoman maidon ruoasta. No, kai siihenkin saan rytmin taas kun lapsenakin join sitä niin paljon.

Taidan mennä juomaan sen nyt.

 

Aamupalana kaks banaania. Eilen illalla oli vähän nälkä, samoin nyt. Ei kuitenkaan paha.

Ravitsemusterapeutti sanoi että voi pitää silloin tällöin herkkupäivän. Kieltäydyin. Mun suhde suklaaseen on niin voimakas. Aikaisemmat laihdutusyritykset ovat kaatuneet siihen synttäreillä tai kylässä tarjottuun suklaakonvehtiin. 10 kilon laihdutuksen jälkeen olen aatellut "no, tämä on mennyt hyvin, kai sitä voi yhden ottaa". Yksi on muuttunut kahdeksi, kaksi kolmeksi ja kotiin päästessäni on ollut pakko ostaa lisää suklaata.

Oon tajunnut että tää on riippuvuus. Ihan fyysisesti, siksi koitan syödä säännöllisesti ettei verensokeri laske alas. Oon syönyt niin pitkään sokeripitoisia herkkuja jatkuvasti. Jos en saa, tulee väsynyt, vetämätön olo ja tekis mieli vain nukahtaa. Vielä ainakaan ei ole tullut sellaista oloa, johtuen noin 3 tunnin välein syömisen takia. Verensokeri ei pääse laskemaan.

Sokeri ja ruokariippuvuutta vähätellään. Miten alkoholisti onnistuisi raitistumaan, jos joka puolella on tarjolla alkoholia? Mainokset täynnä alkoholia. Kaupassa maistiaisena uutuuskaljaa, jota kehottaa maistamaan palkattu työntekijä? Joku bussissa juo alkoholia ja haistat sen hajun?

Luojan kiitos itselläni ei ole houkutusta syödä roskaruokaa. Tykkään kotiruoasta, jos joskus käydään ulkona syömässä niin käymme kiinalaisessa. Munkeista en ole tykännyt sen jälkeen kun opiskelin puoli vuotta leipuri-kondiittoriksi. Samaa koskee wienerit. Munkit heitetään kiehuvaan, kuumaan rasvaan lillumaan 5 minuutiksi. Yhteen lehtitaikinaan tulee aivan järkyttävä kasa rasvaa. Ja siis se määrä on järkyttävä, edes se miten mummoni onnistuu käyttämään voipaketin viikossa ei vedä vertoja sille määrälle. Limuissa juon light-limuja. Kun olin kolmetoista, join päivässä yhden 1,5 litraisen tavallisen Coca-colan. Sinä kesänä mulla oli kunnon spurttikausi ja yritin laihduttaa tulleita kiloja pois. Neljän viikon jälkeen kun punnitsin itseni niin painoa oli tullut lisää kolme kiloa! Sinä kesänä en siis syönyt epäterveellisesti nameja tai sipsejä, ehkä muutaman jäätelön. Silloin jossain tv ohjelmassa puhuttiin että yhdessä isossa limupullossa on 60-80 palaa sokeria. Siihen loppui meikäläisen tavallisen limpparin juonti.

Eilisen sauvakävelyn aikana ja sen jälkeen alaselän SI-niveleihin sattui. Sattuminen alkoi leipuri-konditoria ja kokkipuolella. Siellä oli ne pöydät niin matalalla ja olin luokan pisin huolimatta kahdesta pojastakaan. Plus tämä ylipaino niin alaselälle ja sen nivelille tuli kuormitusta. Kipu alkoi kolme kuukautta noiden alojen aloittamisen jälkeen ja paheni jos nostin pahvilaatikoita, tein sen yleisen virheen että nostin selällä, en jaloilla.

Vasemmalle puolelle sattuu edelleen. Tunnen, miten se vähän niinkuin painaa ja tykyttää. Jos painan SI-nivelten kohdalta peukaloilla, sattuu niin perkeleesti että huudan. Mulla epäiltiin reumaa koska verestä näkyi tulehdusoireita ja sormeni olivat tosi jäykät ja kipeät aamuisin. Reumatekijöitä ei löytynyt ja sormien jäykkyys johtuu ilmeisesti vain kylmästä ilmasta, kun mulla on herkät nivelet muutenkin joka paikassa. Mutta tulehdusta ei osattu selittää eikä siitä oikeastaan sen enempää puhuttu.

Pelottavaa on se, miten olen hokenut itselleni ettei ylipaino vaikuta mun terveyteen. Totta helvetissä se vaikuttaa. Sohvalta noustessa joko ponnistan tai otan käsinojasta tukea. Hengästyn helposti jo kävellessä. Sidon kengännauhat istuaaltaan. Mahani lepää jalkojen päällä, ei niin pahasti koska ihoni ei ole venynyt moneen osaan vaan on vielä yksi kokonainen. Nivuset hikoaa helpommin kuin normaalipainoisilla. Maha on aina tiellä. Jos yritän tehdä vatsoja, en pysty menemään niin lähelle polvia kuin muut, koska vatsa on edessä. Mulla on kaksi isoa selkäruttua. Reisistä housut hankautuvat aina rikki jonkin ajan kuluttua ostamisesta. Joudun arviomaan kestääkö tuoli painoni. Jos tuolissa on käsinojat, joudun arvioimaan mahdunko siihen. Minä, 20-vuotias nainen. Nöyryyttävää ja hävettävää.

En voi käyttää sellaisia vaatteita kuin haluaisin. Rakastan goottivaatteita, kauniita pitsisiä vaatteita ja seksikkäitä korsetteja, sukkanauhaliivejä ja stay-uppeja. Mikään ei vaan sovi, paitsi muutamat ja nekin ovat kalliita. Sama homma rintaliiveissä, onneksi on halvempi Finnwear jossa on myös isoja kokoja, samoin Lumingerie. Tissieni huima koko on 105 E tai F. Rintani eivät ole kamalan kiinteät, roikkuvat jonkun verran. Osasyynä on eriävä ja venyvä kudos sekä se että aloin käyttämään rintaliivejä liian myöhään. Suurin syy on kuitenkin ylipaino ja 10-25 kilon jojoilut painon kanssa. Ei se ole ihmekään ettei kroppa pysy mukana. Haluaisin D-kupin, kauniit pyöreät ja kiinteät rinnat.

Jos tänne jossain välissä tulee lukijoita niin kommentoikaa, miten laihduttaessa nahka pysyy mukana? Tiedän ettei vanhemmalla iällä oikein pysy, mutta olen nuori. Toisaalta myös mulla on paljon ylipainoa. Mietityttää että jos onnistun vihdoin laihtumaan niin joudunko menemään iholeikkaukseen? En tahtoisi, mutta erityisesti rintojen iho huolestuttaa, siitä saa jo nyt kahdella sormella kiinni kevyesti.

Auttaisko sellaisen kiinteyttävät rintajumpat? Tai kiinteyttävät rintageelit? Tai ehkä en mieti tätä vielä toisena päivänä vaan sitten kun tosiaan painan kaksinumeroisen luvun. Joo. Tällä mennään.

En oo aina ollut ylipainoinen. Vaikea keksiä itseasiassa päteviä syitä siihen, miten olen antanut itseni vajota tällaiseksi muodottamaksi öllötykseski. Joitakin vaikuttavia syitä olen löytänyt. Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö, jolloin painoni tosiaan alkoi nousta normaalipainosta ylipainoksi. Samoihin aikoihin myös ainoa liikunannlähteeni, koirani, jouduttiin lopettamaan leukaluussa olevan kasvaimen takia. Kaksi vuotta notkuin anoreksian, bulimian ja ahmimishäiriön oireiden kanssa. Söin suklaata masennukseen, se tuntui lohduttavalta. Painoni alkoi nousta 11 vuotiaana. Myös koulukiusaaminen paheni. Sen lisäksi että mua haukuttiin rumaksi, myös läski, sotanorsu, pullero, norsu, virtahepo jne tulivat mukaan haukkumiseen. Hyväksikäytön jälkeen aloin myös viillellä.

15 vuotiaana painoin musitaakseni noin 105 kiloa. Pahin painonnousu alkoi mielestäni 16-17 vuotiaana. Muutin silloin nykyisen avomieheni ja kihlattuni kanssa yhteen. Kouluun mentiin bussilla, kauppaan käveltiin. Liikuntaa oli, mutta häpeä jota olin tuntenut ahmimiskohtauksistani salaa äidin luona,ei ollut. Mieheni oli solakkaa tyyppiä; söi kuinka paljon ja mitä tahansa niin ei lihonut. Söimme usein yhdessä suklaata, sipsejä ja muuta pientä naposteltavaa jatkuvasti. Täytettyäni 18 aloin myös käydä baareissa. Mieheni on puoli vuotta mua nuorempi joten menin kaverini kanssa. Olimme tietty alkoholia juoneet ennen täysi-ikäisyyttäkin ja alkoholin juominen itseasiassa alkoikin silloin kun muutimme yhteen. Äitini luona olin ottanut muutaman ja juhlissa kuohuvaa, mutta en muuten. Kävelimme kaverini kanssa baariin, ja otin muutamia. Kaverini joi kaakaota reflux-tautinsa takia, ei pysty juomaan alkoholia tai hiilihappoisia juomia. Eräs viittäkymmentä lähenevä mies tuli ensin iskemää kaveriani, joka vähän ajan kuluttua meni vessaan. Mies alkoi puhua mulle, otti kädestä kiinni. En saanut sanottua että lopeta. Jäädyin. Mies kouraisi mua toisesta rinnasta ja kaverini tuli paikalle. Ilmeestäni huomasi että jokin oli vialla ja veti mut ulos pubista.

Vannotin ystävälleni että kaikki on hyvin, ei mitään ongelmaa. Ystäväni äiti tuli hakemaan häntä ja mä menin Siwaan. 4 Dubbelnougat patukkaa, Maraboun suklaalevy, Fazerin sininen, Fazerina-levy ja Aakkospussi. Menin kotiin ja aloin syödä kamalaa vauhtia. Samalla itkin. Itkin ja söin ja helvetti, siitä tuli parempi mieli. Jälkikäteen kaikki se rasva ja kalorit tuntuivat hurjilta, mutta myöhemmin en jaksanut välittää. Suklaa maistuu hyvälle, taivaalliselle ja ihanalle. Joka suupala on nautinto. Aina yöllä ennen nukahtamista mietin, miten parannan tapani, miten musta tulee laiha ja kaunis nainen. Seuraavana päivänä taas söin suklaata.

Eilen, keskiviikkona 6.3 kävin fysioterapeutilla ja ravitsemusterapeutilla. Sain ohjeet miten liikkua, sauvakävelyä on 3x30 min viikossa, kävelyä tai crosstraineria 2x30 min viikossa. Näitä saan yhdistellä, esimerkiksi 10 min crosstrainerilla ja 20 min kävelyä. Lisäksi kuminauhajumppaa, selkä-seinää-vasten-kyykkyjä sekä nilkkojen vahvistamista. Sairastan hypermobiliteettisyndroomaa, ja itselläni on mennyt oikea olkapää sijoiltaan, nivelet koko kropassa naksuu ja paukkuu ja muljahtelee. Myös polvesta on mennyt nivelsiteet. Siksi laihduttaminen on todella tärkeää. Siksi myös teen noita jumppaliikkeitä. Sain myös listan miten tulee syödä ja ravitsemusterapeutti huomasi etukäteen pitämästäni ruokapäiväkirjasta suurimman ongelman: syön kerralla ruokaa suuren määrän, en syö aamupalaa, en välipaloja vaan ainoastaan kaksi isoa ateriaa + namit. Verensokeri laskee niin hurjasti noiden kahden aterian välillä että kuulemma valitsen helposti suklaan koska se piristää nopeasti. Myös paino mitattiin: 152 kiloa. Tuntui pahalta. Ravitsemusterapeutti antoi kuvia erillaisista aterioista ja kertoi miten pitäisi syödä. Säikähdin ensin annoskokoja joita tulisi syödä: 200 grammaa laatikkoruokaa ja 2 dl vaikka pakastekasviksia. Perunoita 3-4 pientä ja kauhallinen jauhelihakastiketta. Joudun syömään noin kolmen tunnin välein. Aamupalaksi tänään söin kaksi banaania, lounaaksi broileripastaa ja kasviksia, välipalaksi leivän kevyellä kalkkunaleikkeellä. Vielä ei pahemmin ole nälkä ja toivottavasti ei tulekaan. Päässä pyörii silti Lidlin ihanat pääsiäistäytemunat, ne on tosi hyviä. Niissä on mantelisuklaatäyte (mantelia 23%), pussissa oli 150 tai 175 g ja maksaa 1,89 e.

Kaupassa käynti ärsyttää. Vältän hienosti namihyllyn ja kassalla on puolet hyllyn sisällöstä, odottaen että joku tekee viimehetken päätöksen ja ostaa karkkia. JA MAINOKSET! Keventäjien sivuilla, yläkulmassa keskellä pyörivissä mainoksissa mainostettiin kerran Geisha-patukoita. En tiedä muista mutta itselläni on vaikeuksia hillitä mielitekoja kun ne näkyy ja kuuluu. Kävin äitini kanssa eilen kaupassa ja sen jälkeen menimme yhdessä mummolle. Ihana pannukakun tuoksu lehahtaa ulko-ovella. En syö ja kerron mummolle miksi. Näyttää hapanta naamaa ja ilmoittaa ettei tee enää koskaan pannukakkkuja tai lettuja. Äitini hakee kaksi Kinder-suklaamunaa ja syödessään niitä kysyy haluanko minä. Ei siinä mitään, syökööt vaan mutta miksi tarjota mulle kun juuri sanoin että mun pitää välttää niitä ja syödä ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti.

 

Liikuin tänään myös. 5 minuuttia crosstrainerilla (piti 10, mutta olin tehnyt niitä kyykkyjä juuri ennen ja jalat tuntuivat ihan hyytelöltä), punnerruksia, nilkkojen vahvistamista ja kuminauhalla jumppaa. Sen jälkeen menin 23 minuutiksi sauvakävelemään. Hävetti. Mulla on aina talvisin nenä jatkuvasti tukossa varsinkin ulkona. Kamalaa lenkkeillä ulkona ja hengittää suun kautta, luulen ainakin naapureiden ajattelevan ettei läski jaksa kävellä edes autolle ilman että joutuu suun kautta hönkimään sydänkohtauksen kourissa. Sauvakävelyssä kyllä hengästyin ja liukastuinkin alamäessä, onneksi kukaan ei sentään nähnyt.

Tekstistäkin varmasti huomaa, ettei mulla ole vahvaa itsetuntoa. Jo ala-asteella vihasin käydä koulussa ruokalassa: tuntui että tuijotetaan. Aina jos kiusaajani sattuivat olemaan samaan aikaan, ne kävelivät perässäni pois ja kyselivät että mitäs sotanorsu tällä kertaa söi. En halunnut mennä seuraavana päivänä kouluun. Ahdisti. Esitin kipeää äidilleni, joka kyllä huomasi etten ole kipeä. Hain suklaata Siwasta ja söin sitä samalla lukien Harry Potteria. Sama meininki on jatkunut tähän päivään asti. Luen edelleen Harry Potteria ja syön suklaata tai suklaapisara-keksejä. Kuukausittainen nautintohetkeni oli ostaa Regina ja suklaalevy. Reginan loppuessa se ylimääräinen suklaalevykin kyllä jäi ostamatta. Silti lehden puuttuminen toi tyhjän olon, odotin sitä aina. En pidä muutoksista ja olen kaavoihin kangistunut, uutta pelkäävä perussuomalainen juntti, joksi en koskaan halunnut tulla. Kaikki uusi pelottaa. Vihaan ajatusta että ystäväni tai perheenjäseneni muuttavat toiselle paikkakunnalle.

Tulen varmaankin laittamaan tänne kuvia, mutta en naamastani. En halua, että mua tunnistetaan. Pelkään taas joutuvani kiusatuksi. Toivon että laihdutus onnistuu ja kasvan ihmisenä. Terapeutin mukaan esimerkiksi baarissa jos tuntematon humalainen mies lähestyy ja koskee, niin vajoan taas siksi 9-vuotiaaksi tytöksi johon koskettiin ilman lupaa ja väärällä tavalla. En pysty sanomaan ei, oloni on turvaton ja avuton.

Tahdon kasvaa näistä kiloista pois. Haluan oppia hallitsemaan tunteita muuten kuin syömällä. Vasta toinen päivä menossa, mutta alku se kai tämäkin on? Hiljaa hyvä tulloo, sanoi mummo lumessa. Ehkä jonakin päivänä mun oloni ei ole kuin mummolla lumihangessa?